Jostain syystä aina päädyn sellaiseen. Kaikki vakavastiotettavat suhteeni ovat olleet jossain vaiheessa kaukosuhteita. Tuntuupa hassulta, en ole edes tainnut ajatella tätä aiemmin!
Tällä hetkellä välimatkana on vaivaiset 7834 kilometriä, tosin tuhannen jälkeen se taitaa olla jo ihan se ja sama, hankalaa se on joka tapauksessa. 6-7 tunnin aikaero on tosi vaikea, varsinkin kun tekee iltatöitä. Töistä päästyäni toinen onkin jo nukkumassa.
Joskus hiukan katkerana kuuntelen, kun suomalaiset tuttuni valittelevat, kuinka kurjaa on matkustaa tunti junalla rakkaansa luokse. Viikonloput menevät reissatessa kullan kainaloon.
Vielä hauskempia ovat ne, jotka joutuvat olemaan viikon erossa poikaystävästään.
Nykyisen suhteeni alkuaikoina tämmöiset jutut kismitti kaikkein eniten.
Enää en jaksa kovin usein murjottaa, huomasin että pitkästä välimatkasta on sata kertaa helpompaa selvitä positiivisella asenteella. (Niinkun ihan kaikesta muustakin!)
Saan aina pyhittää koko illan ihan vain itselleni! Toisessa ei voi olla 24/7 kiinni edes kännykän välityksellä, kun molemmilla on omat unirytminsä. Kaukosuhteessa on myös pakko olla itsenäinen, ja ainakin itse tykkään siitä, ettei tarvitse olla sille toiselle ihan joka ikinen sekunti läsnä. Jollain tavalla suhde tuntuu terveemmältä, kun huomaa että vaikka molemmat pärjäisivät ilman toista, silti puhalletaan yhteen hiileen ja tehdään töitä suhteen jatkumisen eteen.
Toisen näkemistä osaa arvostaa ihan eri tavalla. Monesti parisuhde kuuluu arkeen ja siitä tulee sellainen itseisarvo. Meillä toisen näkeminen on vähintään toiselle lomamatka. Irtiotto. Vähän kuin todellisuudesta karkais. Eli aikas kivaa! Joskus mua vähän pelottaa, että mitäs sitten kun toivottavasti joskus muutetaan saman katon alle ja meidänkin suhteesta tulee arki. Sittenkö mekin riidellään tiskivuoroista ja illalla vaan murahdetaan hyvät yöt ja nukutaan selkä toiseen päin?
Jos niin on, niin oikeastaan mä kyllä tykkään kaukosuhteesta!
No comments:
Post a Comment